On vuosi 2040 ja tuntuu kuin siitä olisi ikuisuuksia kun olin lukiossa. Muistan noina aikoina vallinneen rasismin ja ennakkoluuloisuuden ja muistan, miten ihmiset taistelivat epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tumma iho, homous tai naissukupuoli olivat asioita, joihin ei itse voinut vaikuttaa, mutta joiden perusteella ihmistä arvioitiin. Muistan, miten poliisi tappoi mustia, muistan, miten homot eristettiin muusta maailmasta, ja muistan, miten monissa maissa tapettiin tyttöjä, jotka kävivät koulua. Hassua on, että maailman uskottiin tuolloin olevan ystävällinen ja hyvä paikka. Nyt vuonna 2040 ymmärrän, että se oli epäystävällinen ja vaarallinen maailma. Tilanne on nyt toinen. Maailmassa on menty eteenpäin, ja se on tuonut tulleessaan muutoksia oikeusjärjestelmään, vaikka kaikkien ihmisten mieli ei olekaan muuttunut.

Tunteet

Kun ajattelen tulevaisuutta, näen minua mahdollisesti odottavat haasteet kiehtovina – mutta toisinaan ahdistun ja ajattelen, etten selviä niistä.

Vaikutusmahdollisuudet

Mielestäni voin vaikuttaa tulevaisuuteen ennen muuta tekemäni työn kautta ja oman sosiaalisen ryhmäni jäsenenä.

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Nina Myllylän nimi on tuttu monelle EU-ohjelmien kansainvälisessä toiminnassa mukana olevalle. Hän on osallistunut Kokkolan Villa Elban kautta lukuisiin nuorisovaihtoihin ja seminaareihin ja toimii lisäksi EuroPeerinä, eli EU-ohjelmiin osallistuneena nuorena, joka haluaa omalla esimerkillään kannustaa muita nuoria rohkeuteen, avoimuuteen ja kansainvälisyyteen.

Yhteisöpedagogiaa ja kirkon nuorisotyötä opiskeleva Myllylä luettelee maita, joissa hän on käynyt EU-ohjelmien toiminnan kautta silitellen samalla hänen sylissään istuvaa Toivo-kissaa: löytyy EuroPeer-koulutusta Englannissa, EuroPeer-tapaamista Virossa ja nuorisovaihtoa Sloveniassa. Viimeisin nuorisovaihto tapahtuikin aivan taannoin: ei ole kauaa siitä, kun Myllylä palasi takaisin Suomeen Portugalista.

— Tämän kertaisen tapaamisen teema oli ”different is good”, Myllylä kertoo.

Nuorisovaihdossa pohditaan jotain nuoria kiinnostavaa teemaa, kuten nuorisokulttuuria, kestävää kehitystä tai ihmisoikeuksia. Tapaamisissa eri maiden nuoret suunnittelevat ja ideoivat toimintaa omien mielenkiinnon kohteidensa pohjalta. Myllylä on itse esimerkiksi ollut mukana valokuvauspajassa, jossa ryhmä nuoria tutki vaikuttamismahdollisuuksia valokuvauksen avulla. Toiminta poiki näyttelyt Suomessa, Italiassa ja Sloveniassa. Lisäksi Myllylä on intohimoinen balettitanssija ja hän on toteuttanut nuorisovaihdoissa esimerkiksi flash mobeja, koreografioita ja tanssipajoja. Kysyttäessä, kuinka kauan hän on tanssinut, kokkolalaisella on tyhjentävä vastaus.

— Aina, balettitanssija naurahtaa.

Ennakkoluulottomuus kannattaa

Myllylän paras muisto nuorisovaihdoista on vuodelta 2019. Silloinkin kohdemaana oli Portugali ja nuorisovaihdon teema oli kestävä kehitys ja oman hiilijalanjäljen pienentäminen. Siellä oli Myllylän sanoin ihanaa.

— Tutustuttiin erilaisiin tapoihin vähentää hiilijalanjälkeä, kuten oman ruoan kasvattamiseen ja opiskeltiin maaperää, että missä kasvaa mikä parhaiten. Tehtiin itse sellaisia arkisia asioita kuten saippuaa, deodoranttia ja hammastahnaa ekologisesti ja luontoa vahingoittamatta. Siellä oli myös joogaa ja meditaatiota, Myllylä kertoo.

22-vuotias Myllylä tutustui toimintaan Opetushallituksessa työskennelleen serkkunsa kautta vuonna 2011 ja rakastui puuhaan oitis. Hänen elämänsä ensimmäinen ulkomaanmatka oli nuorisovaihto Sloveniaan. Silloin nuorta Myllylää jännitti, sillä kyseessä oli hänen elämänsä ensimmäinen reissu ulkomaille.

— En ollut ikinä käynyt ulkomailla, kun lähdin ensimmäisen kerran vaihtoon. Jännitin lentokenttäterminaalia ja sitä, mitä turvatarkastukseen saa viedä, muistelee Myllylä.

Matka oli jännityksen arvoinen, sillä sittemmin kansainväliseen toimintaan koukuttunut Myllylä kertoo saaneensa ihania muistoja ja paljon uusia ystäviä muista maista. Jopa ihmisiin, joihin ei tule pidettyä tiiviisti yhteyttä voi törmätä esimerkiksi seminaareissa, joissa jatketaan siitä mihin jäätiin. Aivan kuin viime tapaamisesta ei olisi kulunut päivääkään. 

— Kansainväliset vaihdot ovat antaneet kaikki elämän kohokohdat ja parhaimmat muistot ja hetket, hän toteaa.

Myllylällä onkin neuvo nuorisovaihtoon lähteville nuorille.

— Ei pidä jäädä pelkoon kiinni vaan lähteä vain rohkeasti!

Myllylä elää itsekin neuvonsa mukaan. Hänen suosikkinsa, vuoden 2019 matka Portugaliin, ei kuulostanut aluksi houkuttelevalta. Nuorisovaihtomatkasta kerrottiin esimerkiksi, että käytössä ovat ainoastaan ulkosuihkut ja ulkohuussit, ja että tapaamisessa noudatetaan ekologista vegaanista ruokavaliota.

— Minulla oli tosi paljon ennakkoluuloja ja ajattelin, että joo, ei ole varmaan hyvä vaihto ja siellä tulee olemaan ihan kauheaa, mutta haastoin ajatukseni ja hain sinne sillä perusteella, että haastoin omia ennakkoluuloja, Myllylä kertoo.

— Onneksi hain, koska se on paras vaihto missä olen ikinä ollut.

Teksti: Saara Lappalainen

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Vapaaehtoistyö vei rovaniemeläisen Aleksi Ollosen Lapista Liettuaan vuodeksi. Euroopan solidaarisuusjoukkojen kautta nuoret saavat mahdollisuuden osallistua omaa sydäntä lähellä olevaan vapaaehtoistyöhön ulkomailla.

Aleksi Ollosen työpäivä Rovaniemen Kolpeneella on ohi. Hän vastaa puhelimeen juuri kotipihalle parkkeeratusta autostaan. Ollonen ryhtyy oitis muistelemaan kokemustaan ulkomailla.

Vapaaehtoistyöjaksosta on jo vierähtänyt useampi vuosi: silloin 22-vuotias Ollonen oli juuri valmistunut nuorisotyön ohjaajaksi. Sähköpostiin oli kilahtanut viesti Rovaniemen nuorisopalveluilta, jossa ilmoitettiin mahdollisuudesta osallistua EU-rahoitetulle vapaaehtoistyöjaksolle ulkomailla. Ollonen tarttui tilaisuuteen ja matkasi kesällä Liettuaan viettämään vuoden mittaista vapaaehtoistyöjaksoa nuorisotoiminnan parissa.

Nuorisotoiminta sopi Olloselle hyvin hänen koulutuksensa puolesta. Ollonen oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien parissa.

– Minulla oli samalaisista jutuista kokemusta, sen takia lähdinkin sinne. Nuorisotilatyöskentely tuki omaa ammattia.

Liettuan Telšiaissa nuorisotiloilla tehtiin Ollosen mukaan melko samanlaista työtä kuin Suomessakin. Vapaa-ajalla tehtiin milloin mitäkin, esimerkiksi paistettiin suomalaisia joulutorttuja.

– Otimme nuoret vastaan nuorisotiloilla ja teimme mitä nuoret halusivat. Lisäksi järjestimme tapahtumia, Ollonen kertoo normaalista työpäivästä Liettuassa.

Yhteisymmärrys saavutettiin ilman yhteistä kieltä

Vapaaehtoistyöjaksoja voi suorittaa eri pituisina parista kuukaudesta vuoden mittaisiin jaksoihin asti. Ollonen vietti Liettuassa vuoden ja pari lomapäivää päälle. Ensimmäinen puoli vuotta meni hujauksessa. Vuosi olikin Ollosen mielestä hänen ensin harkitsemaansa puolen vuoden mittaiseen jaksoon verrattuna hyödyllisempi, koska silloin ehti integroitua kohdemaahan paremmin.

Työskentelykieli oli englanti. Loppuvaiheessa Ollonen oppi myös puhumaan hieman liettuan kieltä. Kielimuurista ei tullut Olloselle ongelmia, vaikka alussa arjen askareet, kuten kaupassa käynti olivatkin hitusen haasteellisempia.

– Nuorisotilalla oli aina oikea työntekijä tulkkaamassa, jos oli jotain erikoista sanottavaa, Ollonen kertoo.

Yhteistyö ei vaadi välttämättä yhteistä kieltä. Suurin osa nuorista puhui ainoastaan liettuaa. Ollonen ja nuoret käyttivät paljon elekieltä kommunikoimiseen ja hän kertookin, että yhteisen kielen puuttuminen oli liettualaisille nuorille hauska ja jännittävä asia.

– Muistan yhden korttipelinkin, jonka opetin liettualaiselle nuorelle, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Hän opetti sen sitten puolestaan muille nuorille. Ei siinä käytetty sanaakaan yhteistä kieltä. Nyökyteltiin ja ravisteltiin päätä, Ollonen muistelee.

Kansainvälistä kokemusta ja itsenäistymistä

Olloselle parhaat kotiin viemiset matkalta olivat lisääntynyt itsenäisyys ja uudet kansainväliset kokemukset. Kansainvälisyyttä lisäsivät erilaiset projektit ja yhteistyö muista maista tulleiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa.

– Siellä näki vapaaehtoisia muista maista, kuten Saksasta, Italiasta ja Espanjasta. Sitä kautta sai laajempaa käsitystä koko Euroopan käytännöistä.

Rohkea päätös lähteä Liettuaan keskeltä Lappia oli iso elämänmuutos nuorelle Olloselle. Kokemus kasvatti ja opetti Ollosen kantamaan vastuuta itsestään ja muista.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun muutin tavallaan omilleni ja muutinkin sitten 1400 kilometrin päähän kotoa. Se opetti itsenäistymistä.

Nyt Rovaniemen Kolpeneella vaikuttava Ollonen on jatkanut työskentelyä samanlaisten teemojen parissa kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä. Huomenna on uusi työpäivä. Kenties jossain päin Liettuan Telšiaita pelataan korttipeliä, joka opittiin lappilaiselta vapaaehtoistyöntekijältä puhumatta sanakaan yhteistä kieltä.

Teksti: Saara Lappalainen

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Kansantanssi vei Kontiolahden kasvatti Taneli Arosaran muutaman mutkan kautta oman alan opintoihin, Nuorisoseurojen hanketiimiin sekä kuntavaaliehdokkaaksi. Toisinaan maaseutunuorten mahdollisuudet mietityttävät Tanelia, joka kuitenkin luottaa elinvoimaiseen maaseutuun.

Nuorisoseurat kasvattivat vaikuttajaksi ja inspiroivat alan valinnassa

Eräässä mielessä kontiolahtelaisen Taneli Arosaran tie vaikuttamisen pariin pedattiin kolmivuotiaana.

– Tässä taustalla on ihan hauska tarina. Mun vanhemmat tapasi, kun ne oli savolaisessa nuorten kansantanssiryhmässä. Vanhemmat halusivat, että myökin kokeiltais sitä. Mä oon 3-vuotiaasta asti tanssinut kansantanssia joensuulaisessa nuorisoseura Motorassa. Siitä on tullut oma kiinnostus nuorisoseurojen toimintaan.

Parasta Tanelista on ollut hyvä tanssiryhmä, joka on pysynyt samana peräti kuutisen vuotta. Vähitellen tanssiryhmä on myös poikinut monenlaista elämänsisältöä ja aktiviteettia. Ensinnäkin Motora kouluttaa ohjaajia, ja niin Tanelikin on päätynyt ohjaamaan nuorempien ryhmiä, mikä puolestaan on selkiyttänyt omia tulevaisuudensuunnitelmia.

– Opiskelen toista vuotta nuoriso- ja yhteisöohjaajaksi. Mähän kiinnostuin just ehkä Motoran kautta tästä ohjauksesta, et haluaisin ihan ammatikseni tehä ohjaushommia.

Kun vaikutetaan ja tehdään yhdessä, tuntee että on osa jotain suurempaa.

Seuraavaksi Taneli löysi itsensä Nuorisoseurojen Nuoret Vaikuttajat -hankkeen ydintiimistä.

– Olin jo pitkään ollut kiinnostunut Nuorisoseuroista valtakunnallisena järjestönä. Mulla on myös aina ollut halu vaikuttaa asioihin, niin mietin mikä ois parempi tapa vaikuttaa kun itelle sydäntä lähellä oleva asia. Hankkeessa meitä koutsataan vaikuttamaan, mutta samalla päästään myös itse tuomaan asioita esille.

Käymiensä keskustelujen perusteella Taneli uskoo, että nuorten halu vaikuttaa on nousussa: nuorilla on mielipiteitä ja jopa ratkaisuja isompiin ongelmiin, kunhan uskallus viedä asioita eteenpäin riittää. Tanelin täytyy kuitenkin pohtia hetki, mistä oma vaikuttamishalu oikeastaan kumpuaa.

– Ehkä sitä kautta tuntee, että on osa jotain suurempaa, kun yhdessä vaikutetaan ja yhdessä tehdään. Se on tosi hieno tunne, kun porukassa ollaan mietitty asioita ja sitten meille kerrotaan että Nuorisoseurojen hallitus on käynyt näitä asioita läpi. Meille on annettu valtaa ja meitä oikeesti kuunnellaan.

Lopuksi Taneli pyytää saada lisätä vielä yhden asian.

– Nuoret Vaikuttajat -hankkeesta sain myös uskallusta lähteä kunnallispolitiikkaan! Mä oon nyt ehdolla tulevissa kunnallisvaaleissa.

Maaseutunuoret ansaitsevat osansa budjetista

Eurooppalaisista nuorisotavoitteista kuudes tähtää maaseutunuorten tukemiseen, siis kaupunkinuoriin verrattuna yhtäläisten mahdollisuuksien turvaamiseen maaseutunuorille.

– Toi tavoite kuulostaa ihan sairaan hienolta. Ite oon elänyt Kontiolahdella niin ei oo ollut ihan samanlaisia mahdollisuuksia verrattuna mitä vaikka Joensuussa on. Esimerkiksi Kontiolahdella on kaksi nuorisotilaa ja Joensuussa niitä on enemmän, pienemmilläkin alueilla. Myös se eroaa, miten kunta budjetoi nuorisotyöhön.

Nuorisoseuroissa Taneli haluaakin vaikuttaa harrastustoimintaan sekä matalan kynnyksen toimintaan, kuten kaikille avoimeen ”höntsäliikuntaan”. Yhtäläisten mahdollisuuksien kannalta Tanelia mietityttää harrastusmahdollisuuksien lisäksi koulutus sekä joukkoliikenteen tarjonta.

– Mä oon itse asiassa tätä miettinyt jonkin verran. Itsekin asun tällä hetkellä asuntolassa ja mun mielestä se kertoo jo jotain. Ei ne mahdollisuudet ihan täysin samanlaiset oo. Tiedän ihmisiä, joitten vanhemmat ei antaisi heidän asua asuntolassa. Tai jos vaikka lukiossa on joku tietty linja, mitä haluais opiskella, mutta sitä ei oo täällä lähistöllä niin sitten on voi voi. Mä toivoisin toimivampaa joukkoliikennettä, vaikka pikkukylistä isompiin kaupunkeihin, että voisi käydä koulua ilman asuntolaan muuttamista tai isompia sähläyksiä.

Kaikesta huolimatta Taneli näkee maaseutunuorten tulevaisuuden ainakin Kontiolahdessa melko valoisana elinvoimaisine kylineen.

– Mulle tuo tosi paljon toivoa se, että Kontiolahden maaseutukylissä on tosi ylpeitä kyläläisiä, siellä on tosi yhteisöllinen meininki ja hyvä olla – se mulle tuo toivoa. 

Teksti: Laura Mettälä

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Arman Zafaria ja Aimal Hakimia hämmentänyt havainto "maailman onnellisimman maan" asukkaiden ahdistuneisuudesta on poikimassa dokumenttielokuvan, jonka avitti alkuun solidaarisuusprojektirahoitus. Kaksikko pohtii yhteisöllisyyden puuttumisen vaikutusta hyvinvointiin sekä pakolaisten tai maahanmuuttajien osallistumisen ja vaikuttamisen tiellä olevia esteitä.

Dokumenttihanke kasvoi solidaarisuusprojektia suuremmaksi ja poikii jo uusia vertaisavun ideoita

Armani Zafarilla ja Aimal Hakimilla oli arkisesta havainnosta kipinän saanut idea suomalaisen yhteiskunnan mielenterveysongelmia käsittelevästä dokumentista.

He olivat tehneet taustatutkimusta ja keskustelleet asiantuntijoiden kanssa, heillä oli tarvittava koulutus ja taidot mitä tuli ohjaamiseen ja kuvaamiseen, ja he olivat kerryttäneet kuvauskalustoa usean vuoden ajan. Opintojen ja töiden takia oli kuitenkin vaikeaa löytää projektille aikaa.

– Sitten eräs suomalainen elokuvatuottaja esitteli meille solidaarisuusprojektit ja sanoi, ettei siellä ennen ole rahoitettu elokuvaprojektia, mutta kokeilkaa. Saimme rahoituksen ja solidaarisuusprojekti antoi meille energiaa todella käynnistää projekti, muistelee Aimal.

Aluksi suunnitelmana oli tehdä dokumentti itsenäisesti, vain solidaarisuusprojektin rahoituksen turvin. Elokuvatuottajat kuitenkin neuvoivat, että ammattimainen pidempi kaava kannattaa, mikäli haluaa dokumentin tavoittavan yleisöt.

Tällä hetkellä muutamat tuttavat, tuottajat ja tuotantoyhtiöt ovat kiinnostuneita dokumentista, mutta ensin etsinnässä ovat loput henkilöhahmot eri puolelta Suomea. Tämä kysyy tuuria, sillä aihe on arka, vaatii verkostoja ja korona hankaloittaa etsintöjä entisestään. Tekijät ovat saaneet myös nähdä vaivaa pysyäkseen itselleen uskollisena prosessin edetessä.

– Olemme jutelleet monien dokumentaristien ja tuottajien kanssa ja kaikki – joka ikinen heistä – on ehdottanut, että lisäisimme dokumenttiin pakolaisia. Olen alusta asti sanonut, etten halua tehdä elokuvaa pakolaisten mielenterveysongelmista. En ole kokenut sitä, mutta olen kokenut suomalaisten mielenterveysongelmat. Usein ajatellaan, että kaikki mitä pakolainen tekee, liittyy pakolaisuuteen. Minä en ole samaa mieltä. En halua olla pakolaiselokuvantekijä. Haluan olla vain elokuvantekijä, henkilö, joka tekee elokuvia. Silti on hyväksyttävämpää, jos pakolaisena puhun pakolaisten ongelmista. Voin kuitenkin tietää myös suomalaisten ongelmista. Itse asiassa voin tietää niistä jopa paremmin, koska minulla on ulkopuolisen näkökulma, painottaa Arman.

Kuljettuaan itse pitkän tien Arman ja Aimal ovat alkaneet pohtia tapoja saattaa omat taitonsa, tietonsa, verkostonsa sekä välineensä myös muiden elokuvanteosta kiinnostuneiden saataville ja lainattavaksi. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia.

Kielitaitoon, kulttuurieroihin, verkostoihin ja resursseihin liittyvät esteet mietityttävät Armania ja Aimalia laajemminkin maahanmuuttaneiden ja pakolaisten mahdollisuuksissa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.

– Kun tulin Suomeen melkein kahdeksan vuotta sitten, olin kokenut ja halusin todella muuttaa asioita, mutta sitten siihen ei tuntunut olevan paljon mahdollisuuksia. Kieli oli yksi suurimmista haasteista ja myös se, kuinka kapeasti ihmiset ajattelivat, kuvailee Aimal omaa kokemustaan.

Mielenterveysongelmille saattaa altistaa kulttuurin yksilökeskeisyys

Viides eurooppalainen nuorisotavoite koskee mielenterveyttä ja hyvinvointia: sen tunnistamista merkittävänä nuoria koskettavana teemana ja ongelmana, tarvetta paremmille palveluille sekä halua poistaa stigma aiheen ympärillä.

Myös Armanin ja Aimalin dokumentti-idea sai alkunsa havainnosta liittyen nuorten – erityisesti suomalaisnuorten – mielenterveyteen.

– Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin suomalaisten puhuvan tavallisesta elämästä. Jossain kohtaa huomasin, että monet ystävistäni kärsivät ahdistuksesta. Jotkut eivät voineet lähteä kotoa pariin päivään tai viikkoon, koska olivat niin ahdistuneita. Se oli minulle uutta, en ole kokenut sellaista kotimaassani Iranissa, jossa asuin lyhyen aikaa. Sitten Suomi valittiin maailman onnellisimmaksi maaksi. Siinä oli mielestäni mielenkiintoinen kontrasti, kuvailee Arman.

Dokumentillaan Arman ja Aimal haluavat kiinnittää huomiota ilmiöön, herättää kysymyksiä. Taiteilijoina he kokevat tällaisen roolin itselleen suoranaisten ratkaisuehdotusten esittämistä luontevampana.

– Oma aavistukseni kuitenkin on, että ilmiö voisi johtua yksilökeskeisyydestä ja siitä, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ole yhteisöjä. On yksilöitä ja yhteiskunta, mutta ei mitään siinä välissä. Jos miettii vaikka Irania ja Afganistania, siellä uskonto luo yhteisöjä. Johonkin kuulumisen tunnelma helpottaa elämän vaikeuden kohtaamista. Toisaalta esimerkiksi ympäristökysymykset kuormittavat erityisesti nuorten mielenteveyttä, analysoi Arman.

Armanin ja Aimalin mukaan on lohdullista, etteivät nuoret pelkää puhua mielenterveydestä. Se ei ole tabu. Toisaalta heitä huolettaa, että ihmiset puhuvat asiasta ja ovat samaa mieltä, mutta siihen se jää.

– Individualismi on hankala juttu, emme voi vain sanoa, että kerätään yhteisö. Tarvitaan eri tahojen reagointia ja pääsyä tuen piiriin, julkista tietoisuutta, mediaa – ehkä joitain elokuvia aiheesta, hymyilee Aimal tietäväisesti.

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Eveliina Torkkeli osallistui ensimmäiseen nuorisovaihtoonsa vuosikymmen sitten – ja koukuttui kansainvälisiin nuorten osallistumismahdollisuuksiin. Eveliina on kiitollinen omista kokemuksistaan, mutta samaan aikaan häntä mietityttää nuorisoystävällisen tiedon saatavuus sekä nuorten jakautuminen aktiivisiin osallistujiin ja vaikeammin tavoitettaviin nuoriin.

Teatteriharrastus avasi ovet Eurooppaan ja silmät maailmalle

– Kun multa 13-vuotiaana kysyttiin ensimmäisessä nuorisovaihdossa ikää englanniksi, näytin vastauksen sormilla. Muistin kyllä opettajan neuvon että se kirjotetaan ”Tee hirteen”, mutta en uskaltanut kokeilla lausua sitä. Aattelen tätä kehitystä tikkaina tai portaina. Kun on tehnyt yhen vaihdon, on uskaltanut seuraavan, sit on uskaltanut mennä ekaa kertaa yksin ja nyt nää yliopisto-opiskelut. On uskaltanu aina seuraavaan ja vähän isompaan juttuun.

Näin kuvailee Eveliina Torkkeli, joka on innostunut mukaan peräti neljään nuorisovaihto- ja kahteen nuorisoaloitehankkeeseen, ystävyyskuntaretkelle, vapaaehtoisjaksolle sekä EuroPeer-koulutukseen ja opiskellut kandidaatin tutkintonsa Iso-Britanniassa.

Eveliina oli 5-vuotias, kun hän aloitti teatteriryhmässä Loimaan teatterilla. Vuodesta 2011 alkaen nuorisovaihdot ja -aloitteet, joihin hän on osallistunut, ovatkin yhtä lukuun ottamatta olleet Loimaan teatterin järjestämiä. Teatteri on aina ollut yhteinen nimittäjä. Kohteena on useimmiten ollut Irlanti, kerran Itävalta, Suomi ja ystävyyskuntien leirillä Tanska.

Enää Eveliina ei muista, oliko hän alun perin itse aloitteellinen päätöksessä lähteä mukaan ensimmäiseen nuorisovaihtoon. Yksi hyvä kokemus vei kuitenkin aina seuraavaan. Maailman avartuminen osoittautui koukuttavaksi.

– Kyllä siihen jää tavallaan koukkuun. Mä oon Loimaalta, tää ei oo erityisen kansainvälinen paikka. Nää projektit on avannu mun silmät sille, että maailmassa on muutakin. Tutustuttanut mut kansainvälisyyteen ja saanut kiinnostuun kielten opiskelusta. Siksi aina kun on tullut mahdollisuus jakaa tietoa liikkuvuusmahdollisuuksista ja omista kokemuksista, olen mennyt. Jos vaikka joku kertoo, että edessä on välivuosi, promoan myös tutuille ja puolitutuille!

Joskus mahdollisuudet ovat osuneet omassa elämässä erityisen osuvaan kohtaan.

– Lukion jälkeen en oikein tiennyt, mitä halusin tehä. Halusin pitää välivuoden. Lähin Grenobleen Ranskan Alpeille vapaaehtoistöihin. Se oli just sitä, mitä mä tarttin siinä kohdassa. Europeer-koulutuksen taas bongasin netistä ja se oli ehkä vähän sellainen päähänpisto, enkä ensin oikein uskonut tulevani valituksi, muistelee Eveliina.

Eveliina muistaa edelleen ensimmäisessä nuorisovaihdossa seksuaaliterveyttä käsitelleessä tanssityöpajassa oppimansa kehorytmitaputuksen. Nuorisovaihto- ja nuorisoaloitehankkeet ovatkin pitäneet sisällään lukemattomia aktiviteetteja: näytöksiä, erilaisia työpajoja ja teatterin muotoja, kulttuureihin tutustumista ruoan ja musiikin kautta tai toisinaan jotakin yllättävää, kuten melontaa, kiipeilyä tai rugbyä.

Joskus kokemukset ovat olleet ristiriitaisiakin.

– Ensimmäinen nuorisoaloitematka oli yks parhaista ja huonoimmista kokemuksista. Paikka oli hieno irlantilainen sisäoppilaitos, yhdistelmä supermodernia koulua ja Tylypahkaa. Mutta me oltiin teatteriporukka ja ne oli katolisen poikakoulun porukka, niin ei ehkä klikannut niin hyvin. Ne oli urheilijoita, niitä kiinnosti rugby. Semmonen rygby-näytelmä me sitten tehtiin.

Innostamisen ikuinen haaste ja tylsän tiedon tuska

Neljäs eurooppalainen nuorisotavoite, ”Tiedonsaanti ja rakentava vuoropuhelu”, vaatii nuorille pääsyä luotettavan ja nuorisoystävällisen tiedon pariin sekä nuorten varustamista taidoilla arvioida tietoa kriittisesti ja käydä toisia kunnioittavaa vuoropuhelua. Yhdeksäs nuorisotavoite, ”Tiloja ja osallistumista kaikille”, lisää vaatimuksen turvallisista ja saavutettavista fyysisistä ja virtuaalisista nuorisotiloista. Tilojen on tarkoitus taata demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia kaikille erilaisista taustoista oleville nuorille ja kaikissa päätöksentekoprosesseissa.

Myös Eveliina näkee nuorten tilojen, mahdollisuuksien ja niitä koskevan tiedon saatavuudessa parannettavaa. Hän pohtii myös ongelmaa nuorten jakautumisessa heihin, jotka osallistuvat ja heihin, jotka eivät tiedä tai innostu osallistumismahdollisuuksista.

– Helposti osallistetaan lisää niitä ketkä on jo mukana. Jos pääsee mukaan yhteen juttuun, niin löytää helposti seuraavan. Kaikki tämmöset eurooppalaiset mahdollisuudet on kuitenkin vähän piilossa. Monesti kun puhuu ihmisille, ne on ihan et mikä tää juttu on. Ja vaikka ne tietäisikin, löytääkö ne projektia tai onko sellaista omalla paikkakunnalla. Koulutuksen kautta on helpompi tavoittaa nuoria, mut miten ne, jotka on töissä tai muualla?

Toisaalta Eveliina tunnistaa nuorten tarpeen rohkaisulle ja innostamiselle.

– Vaikka on iteki jo 23-vuotias niin kokee, että on liian nuori, että ei oo aikuisten maailmassa. Asiat selitetään joskus todella vaikeesti, ja kun ne selitetään vaikeesti, ne ei oo myöskään kauheen kiinnostavia. Toi vaikuttaminen on laaja ja vähän tylsä, niinku uu, tule vaikuttamaan, vaikuttamaan mihin? Sen täytyis olla asiakeskeisempää ja kai niitten asioitten pitäis olla myös semmosii, jotka on nuorille tärkeitä.

Eveliinan mielestä eurooppalaisten nuorisotavoitteiden asettaminen on hyvä merkki, mutta häntä mietityttää, jäävätkö tavoitteet tyhjiksi sanoiksi.

– Vaikka toisaalta ite on päässy niin moneen juttuun mukaan ja se on ollu ihan mahtavaa. Onhan ne ollut ihan konkreettisia mahdollisuuksia, että miksei noita tavoitteita pystyttäis myös konkreettisesti toteuttaan, lopettaa Eveliina toivon puolelle kallistuen.

Teksti: Laura Mettälä

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Portugalilainen Inês Oliveira ja espanjalainen Betty Pinieiro tulivat Suomeen vapaaehtoistyöjaksolle Sininauhasäätiöön. He eivät näe esimerkiksi mahdollisuuksien tasa-arvon toteutuvan Euroopassa maiden välillä tai sisällä, mutta löytävät merkitystä pyrkimyksestä kohdata, ymmärtää ja kunnioittaa kaikkia ihmisiä.

Yli stereotypioiden ja kohti erilaisen yhteiskunnan ja ihmisryhmien ymmärrystä

Valmistuttuaan kandidaatiksi epävarman työllisyystilanteen vallitessa ja toisen korona-aallon tehdessä tuloaan Inês Oliveira päätti lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille. Se oli hänelle ennestään tuttua lyhyiden vapaaehtoisjaksojen jäljiltä.

Suomi valikoitui paremman koronatilanteen perusteella ja Sininauhasäätiö, joka auttaa asunnottomuuden, päihteidenkäytön ja mielenterveyspulmien kanssa painivia ihmisiä, valikoitui harvemmin tarjolla olevien teemojen vuoksi.

– Yritän aina valita asioita, joita en ole ennen tehnyt. Monet projektit ovat nuorten tai vammaisten kanssa työskentelyä, mikä on tietysti tärkeää, mutta halusin valita tämän kaikista erilaisimman. Joidenkin mielestä tämä olisi ”pahin paikka” kaikissa yhteiskunnissa. Monet ihmiset eivät pidä kodittomista, koska he eivät noudata normeja. Mielestäni on tärkeää tuntea tämä usein unohdettu osa yhteiskuntaa ja ymmärtää kuinka nämä ihmiset ajattelevat ja kuinka heitä voi auttaa. Jos jätämme heidät ulos, asiat eivät varmastikaan parane, pohdiskelee Inês.

Myös Betty Pineiro valmistui kandidaatiksi, suhtautui epäilevästi työllistymismahdollisuuksiin ja halusi keskittyä kehittämään englannin kielitaitoaan myöhempää maisteritutkintoa varten jossakin, missä englannin taso on hyvä.

– Sininauhasäätiön valitsin, koska olen opiskellut sosiaalityötä ja ajattelin, että voisin tutustua suomalaiseen järjestelmään ja verrata sitä kotimaani omaan, perustelee Betty.

Inês ja Betty kertovat molemmat ajatelleensa tai ihmisten heidän kotimaissaan ajattelevan stereotyyppisesti, että Pohjoismaissa kaikilla menee hyvin, kaikki ovat rikkaita, eikä kodittomuus sovi kuvaan. Sininauhasäätiöllä he ovat oppineet, ettei näin ole.

Vapaaehtoistöinään Inês ja Betty esimerkiksi valmistavat aterioita kodittomille ja lajittelevat lahjoitetut vaatteet. Joskus he kirjoittavat juttuja nettisivuille.

– Kun pandemiatilanne on sen sallinut, olen esimerkiksi pelannut shakkia yhden asiakkaan kanssa pari kertaa viikossa, koska työntekijät eivät aina ehdi tehdä sellaista, mutta minä pidin siitä kovasti. Myös asiakkaista on mukavaa, kun joku tuntematon, vieläpä ulkomaalainen, on kiinnostunut heistä ja haluaa, että he tuntevat olonsa hyväksi, Inês kertoo.

– Joo, joskus olemme asiakkaille… jos ei nyt ystäviä, niin ihmisiä, jotka eivät ole auktoriteetteja kuten työntekijät, joten suhde on erilainen, Betty täydentää. 

Kun ei voi muuttaa kokonaiskuvaa, on muutettava maailmaa kohtaaminen kerrallaan

Kolmas eurooppalainen nuorisotavoite piirtää esiin osallistavat yhteiskunnat, joissa kaikilla on samat oikeudet ja köyhyyden tai syrjinnän kaltaisiin ongelmiin puututaan niin, että ihmisten ja ihmisryhmien marginalisoituminen voidaan pysäyttää.

Matka tavoitteeseen näyttää Inêksestä ja Bettystä pitkältä, sillä Euroopassa tasa-arvo-ongelmia on sekä maiden sisällä että välillä. Molemmat huomauttavat, ettei esimerkiksi eteläeurooppalaisilla nuorilla todellisuudessa ole samoja lähtökohtia kuin pohjoiseurooppalaisilla: vaikkapa maisteritutkintoon ulkomaille hakiessa heidän koulutusjärjestelmiensä tarjoamaa englannin taitotasoa ei pidetä riittävänä, mutta saksalaista ja suomalaista kyllä.

– On kuitenkin tärkeää olla kiitollinen siitä mitä itsellä on, jotta voi auttaa muita. Muutoin alamme ajatella, että me olemme ne, joilla on eniten ongelmia elämässä, tuumii Inês.

He kuvailevat toisiaan täydentäen, että tärkeintä on välittää. Kun alkaa välittää toisista, jakaa heidän kanssaan jotakin ja siten voi myös muuttaa ihmisten ajatuksia. Oleellisinta ei suinkaan ole opiskella erilaisista elämäntilanteista, vaan olla konkreettisesti tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Molemmat uskovat, että asioita voi muuttaa myös ruohonjuuritasolla oikeita ihmisiä kohdaten, yksi pieni teko kerrallaan.

– Voin vain sanoa, että pullan antaminen kodittomalle on paras asia, mitä joku voi tehdä. En tiedä miksi, mutta he tulevat siitä todella onnellisiksi, nauraa Inês puoliksi tosissaan.

– Lopulta olen todella toiveikas ihminen tulevaisuuden suhteen. Yritän aina ajatella, että asiat muuttuvat paremmiksi, ainakin jos nykypäivää vertaa sadan vuoden takaiseen, kertoo Betty, jolle aktiivinen toimiminen yhteisöissä on osa ihan normaalia elämää. 

– Luulen, että usein näemme tulevaisuuden negatiivisena, koska tullessamme vanhemmiksi alamme ymmärtää ongelmia paremmin. En usko, että voimme saavuttaa täysin tasa-arvoisen yhteiskunnan, mutta voimme aina kamppailla sen puolesta, ja se on paras mihin pystymme. En ole ihan varma, mitä nuoret ajattelevat nykyään TikTokin ja Instagramin lisäksi, mutta toivon, että he ymmärtävät tämän, eivätkä ota kaikkea itsestäänselvyytenä, lohkaisee Inês.

Teksti: Laura Mettälä

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Yhdenvertaisuus on helsinkiläiselle transaktivistille ja opiskelijalle Valo Vesikauriille tärkeä teema. Hänestä meidän olisi syytä kuunnella nuoria sekä huomioida paremmin sukupuolten moninaisuus ja kunkin sukupuolen kohtaamien ongelmien erityispiirteet.

Yksi kappale sukupuolten yhdenvertaisuutta, kiitos!

Kun helsinkiläisnuori Valo Vesikauriilta kysyy, miltä kuulostaa eurooppalainen nuorisotavoite numero kaksi – kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuus – joka kattaa sellaisia asioita kuten yhtäläiset oikeudet, sukupuoleen perustuvaan syrjintään ja väkivaltaan puuttuminen, tasa-arvo työmarkkinoilla sekä stereotyyppisten roolien karsiminen ja sukupuoli-identiteettien monimuotoisuus, nauraa hän:

– Joo, kaikkea tällaista, kiitos! Yksi kappale kaikkea.

Sitten Valo vakavoituu ja muistuttaa, että sukupuolten tasa-arvoon tähdätessä pitäisi todella tähdätä ihan kaikkien sukupuolten tasa-arvoon ja muistaa millaisia erityispiirteitä eri sukupuolten kohdalla tulee huomioida.

– Kun puhutaan esimerkiksi naisten kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta, vihapuheesta, häirinnästä, turvattomuudesta ja palkkatasa-arvosta, cis-sukupuolisten (he, joiden sukupuoli-identiteetti vastaa syntyessä määriteltyä sukupuolta) ja transtaustaisten naisten haasteet on osittain tosi samat, mutta osittain myöskin tosi erilaiset. Toisaalta miehiin kohdistuu rakenteellista syrjintää asepalveluksen myötä. Samoin miehet kärsii mielenterveysongelmista ja tekee itsemurhia tilastollisesti enemmän kuin naiset. Miesten ahdas ja haitallinen maskuliinisuuskulttuuri osuu paitsi naisiin, myös toisiin miehiin, erittelee Valo ja jatkaa vielä:

– Lisäksi itseäni muunsukupuolisena jää usein harmittamaan, että keskustelu sukupuolten tasa-arvosta tiivistyy tänäkin päivänä miesten ja naisten tasa-arvoon. Sukupuolen moninaisuus ja sukupuolten koko kirjo usein unohtuu.

Valolle transihmisten oikeudet ovat oman vähemmistöaseman vuoksi luonteva vaikuttamisen kohde. Hän on ollut perustamassa vuosi sitten uutta yhdistystä, Trans ry:tä, jonka toiminta on lähtenyt vauhdikkaasti liikkeelle ja joka on saanut solidaarisuusprojektilleen rahoitusta myös Euroopan solidaarisuusjoukoista.

– Me halutaan, että koko transyhteisö saisi työkaluja puolustaa omia oikeuksia, avaa Valo ajatusta aktivismiaiheisista työpajoista koostuvan hankkeen taustalla.

Toisaalta kaiken taustalla on myös Valon oman vaikuttamishalun kehityskulku.

– Mulla on lapsuudesta asti ollut melko vahva oikeudentaju. Vaikka toitotellaan, että Suomi on maailman onnellisin maa ja meillä on hyvä tasa-arvotilanne ja me ollaan yhdenvertaisen hyvinvointiyhteiskunnan edelläkävijöitä, niin siitä huolimatta moni asia junnaa paikoillaan ja syrjiviä asenteita ja käytänteitä on jokaisessa rakenteessa ja instituutiossa politiikasta koulumaailmaan, työelämään ja kasvatukseen. Sitä on oppinut tunnistaan eriarvoisuuden paikkoja ja alkanut suututtaa, että eihän tää näin voi mennä, asialle pitää tehdä jotain!

Nuorissa tulevaisuus, yhteisössä toivo

Ennen Trans ry:tä Valo on tehnyt vuosia vapaaehtoistyötä nuorten parissa ja pitää nuorten äänen vahvistamista ja kunnioittamista yhteiskunnallisesti tärkeänä. Valo myös uskoo, että nuoret haluavat ja osaavat vaikuttaa, kunhan väyliä on olemassa ja sitä, mitä kaikkea kansalaisvaikuttaminen voi olla, avataan.

– Koulumaailmassa voitaisiin antaa sellaisia konkreettisia vaihtoehtoja, että nuorilla olisi mahdollisuus vaikuttaa vaikka teemapäiviin, koulupäivän aloitusajankohtaan, kouluruokaan… Sellaisilla asioilla voisi viestittää, että teilläkin on oikeus sanoa mitä mieltä ootte ja osoittaa mitkä teille olisi toimivia ratkaisuja. Kaikkea ei tarvi ottaa suoraan ylhäältäpäin annettuna.

Valo uskoo, että nuorilla on helpoin mahdollisuus irtautua aikansa eläneistä stereotypioista ja normeista sekä oppia pitämään ihmisten ja sukupuolten yhdenvertaisuutta normaalina asiana sekä moninaisuutta uutena normina.

– Haluaisin uskoa siihen, että jossain vaiheessa sukupuoleen liittyvät asiat ei olisi ihmeellisiä asioita, keskustelun ja järkytyksen aiheita. Moninaisuus olisi arkinen asia. Transihmisenä ei tarvisi jokaisessa tilanteessa miettiä, tuleeko kaapista vai ei, koko kaapista tulemisen konseptia ei tarvittaisi, visioi Valo.

Valoa kuitenkin huolettaa, että jokaisella yhteiskuntaa eteenpäin vievälle liikkeelle tuntuu löytyvän jokin vastavoima. Aktivistina hän on saanut myös häirinnästä osansa.

Toisaalta Valosta on ollut ilahduttavaa huomata, että myös transihmisistä ja heidän oikeuksistaan kiinnostutaan ja puhutaan viimein enemmän.

– Toiveikkuutta herättää yhteisöllisyys ja yhteishenki. Ajatus siitä, että esimerkiksi me transihmiset voidaan yhdessä yrittää vaikuttaa meidän omiin asioihin. Esimerkiksi Oikeus olla -kansalaisaloite on luonut voimaantumisen kokemuksia. On helpompi olla optimisti ja pyrkiä toiveikasta tulevaisuutta kohti kuin jäädä huolen sisälle. Maailmantuskaa pystyisi kokemaan loputtomasti, kaikesta. Itse koen paremmaksi ja terveellisemmäksi keskittyä toivoon – sillä tavalla saan enemmän aikaan.

Teksti: Laura Mettälä

Updated on Tiistai, 17/02/2026

Inkeri Kettunen innostui 4H-toiminnasta seiskaluokkalaisena. Nuorisovaihdoilla hän tunsi oppimisen tapahtuvan itselleen mieluisalla tavalla, tekemisen kautta ja kaverien tukemana. Inkeri peräänkuuluttaa erilaisia oppimismahdollisuuksia kaikkien nuorten ulottuville.

4H-toiminta ja nuorisovaihdot motivoivat erilaista oppimista kuin koulunpenkki

Uuraisilta kotoisin olevan Inkeri Kettusen listaus 4H-toiminnasta, jossa hän on ollut mukana, on hengästyttävän pitkä: hän on ohjannut lasten kerhoja, osallistunut lyhyisiin koulutuksiin ja kursseille sekä pitänyt kahta 4H-yritystä. Kesätöitä ja työharjoittelupaikkakin ovat löytyneet 4H:n kautta.

Kansainvälisiä oppimiskokemuksia ja matkoja ovat puolestaan tarjoilleet 4H:n kautta järjestetyt nuorisovaihdot, joihin Inkeri on 14-vuotiaasta lähtien osallistunut kolmeen otteeseen – neljäs kun jäi harmillisesti koronatilanteen jalkoihin.

Vaikka Inkeri on itse ollut laajasti kiinnostunut kaikista mahdollisuuksista tehdä ja kokea, eivät nuorisovaihdoissa hänen mukaansa kuitenkaan kokoontuneet yksinomaan menevimmät tyypit.

– Se on niin kaikille sopiva kokemus. Kaikki ei todellakaan ollut samanlaisia ihmisiä. Vaikka oli ujompi tai ei osannut englantia niin hyvin, niin muut tsemppasi ja auttoi, että kaikki jotka halusi pääsi mukaan. Itsekin opin olemaan erilaisten ihmisten kanssa ja tulemaan toimeen. Oli tosi kiva saada vielä nykyäänkin hyviä kavereita ja englantia opin ihan tosi paljon, sellaista rohkeutta, että nykyäänkin uskaltaa puhua sujuvasti, muistelee Inkeri.

Ensimmäisten nuorisovaihtojen teema oli yrittäjyys, mikä resonoi Inkerin kavereidensa kanssa pitämien 4H-kahvilayritysten kartuttaman kokemuksen kanssa. 

– Yrittäjyyteen liittyen sai tosi paljon kiinni sen toisen maan kulttuurista, että miten erilaista on. Esimerkiksi Suomessa Uuraisilla me saatiin kesäkahvilalle ilmaiseksi tilat. Itävallan puolella taas on yleensä kovat vuokrat kaikissa tiloissa. 

Viimeisimmän nuorisovaihdon teema oli robotiikka ja teknologiataidot. Vaihdossa käytiin yritysvierailuilla ja nuoret järjestivät toisilleen esimerkiksi ohjelmointiin, koodaamiseen ja pelien tekemiseen liittyviä työpajoja.

– En aikaisemmin ollut hirveesti muuta kuin tietokonepelejä pelaillut, en ollut tutustunut koodaukseen ja ohjelmointiin. Kiinnostus heräsi varsinkin, kun pääsi kavereitten kanssa tekemään, eikä ollut sellaista painetta, että oh my god mun pitää nyt osata tää heti. Siinä oli kavereita ja muita ketkä auttoi ja opetti ymmärtään. Opin ihan älyttömästi kaikkea – tietokoneista, puhelimista ja sovelluksista tai miten vaikka led-nauhoja ohjelmoidaan silleen, että siinä vilkkuu välillä vihree ja välillä sininen valo, kuvailee Inkeri.

Inkerin mielestä nuorisovaihtohankkeisiin osallistuminen on tuonut tietynlaista itsevarmuutta kaikkeen omaan tekemiseen. Oppiminen on ollut välillä enemmän oman tuntuista kuin koulumaailmassa.

– Oi, siellä tuli tehtyä kyllä ihan kaikkea! Oppiminen oli kyllä todellakin erilaista kuin koulussa! Välillä oli sellaistakin, että istuttiin ja kuunneltiin, mutta se ei ollut pelkästään sitä, että tehään nyt täällä sisällä. Pääsi näkemään paikkoja, oli muutakin aktiviteettia ja niin erilainen motivaatio oppia. Mä en oo koskaan ollu niin kiinnostunu sellasesta kouluoppimisesta, että tehään matikan tai äidinkielen tehtäviä. Mä itse opin silleen, että mä ensin näen ja sitten teen, painottaa Inkeri.

Osallistumismahdollisuuksilla syrjäytymistä vastaan ja oppimisen puolesta

Eurooppalaisten nuorten itsensä asettamien nuorisotavoitteiden listalla seitsemäntenä ovat laadukkaat työpaikat ja kahdeksantena laadukas oppiminen.

Inkerin mielestä laadukkaan oppimisen pitäisi sisältää formaalin koulutuksen lisäksi mahdollisuuksia myös koulun ulkopuolisiin projekteihin. Inkeri uskoo aktiivisen osallistumisen ja erilaisten ihmisten kanssa yhdessä tekemisen olevan nuorille hyödyksi myös työelämässä tarvittavien taitojen ja viestittävän motivaation kannalta.

Oikeastaan erilaiset oppimiskokemukset ja kansainvälistyminen ovat olleet taustatekijä myös Inkerin omien elämänvalintojen hahmottumisessa.

– Oon tykännyt tosi paljon noista vaihdoista ja kansainvälisyydestä, niin ehkä sieltä tuli se, että matkailuala voisi olla mun juttu. Sielläkin pääsee tekeen paljon kaikkea erilaista ihan konkreettisesti, kertoo matkailualan perustutkintoa parhaillaan viimeistelevä Inkeri.

Inkerin toive on, että nuorisovaihtojen kaltaiset mahdollisuudet olisivat laajasti nuorten tiedossa ja tavoitettavissa jo varhaisessa vaiheessa. Hän uskoo, että nuorten vaikuttamis- ja osallistumishalu on kasvussa, vaikka tiedostaa myös, ettei osallistuminen kiinnosta kaikkia.

– Tosi monella on tällä hetkellä motivaatiot hukassa, kun ei voi tehä mitään. Toivon, ettei monen tarvi viiden vuoden päästä miettiä, että enhän mä oo käynyt mitään kouluja ja enhän mä saa mistään töitä. Siinä on syrjäytymisen vaara.

Parhaimmillaan nuorille tarjolla olevat moninaiset mahdollisuudet voisivat luoda toivoa ja auttaa oman jutun löytymisessä. Sitä Inkeri haluaisi omalta osaltaankin edistää.

– Oon miettinyt, että tulevaisuudessa olisi kiva, jos Uuraisten 4H järjestää lisää näitä nuorisovaihtoja ja projekteja, niin mennä vapaaehtoisena jeesimään. Nuoren näkökulmasta mennä innostamaan.

Teksti: Laura Mettälä

Updated on Perjantai, 20/02/2026

Vapaaehtoistyö vei rovaniemeläisen Aleksi Ollosen Lapista Liettuaan vuodeksi. Euroopan solidaarisuusjoukkojen kautta nuoret saavat mahdollisuuden osallistua omaa sydäntä lähellä olevaan vapaaehtoistyöhön ulkomailla.

Aleksi Ollosen työpäivä Rovaniemen Kolpeneella on ohi. Hän vastaa puhelimeen juuri kotipihalle parkkeeratusta autostaan. Ollonen ryhtyy oitis muistelemaan kokemustaan ulkomailla.

Vapaaehtoistyöjaksosta on jo vierähtänyt useampi vuosi: silloin 22-vuotias Ollonen oli juuri valmistunut nuorisotyön ohjaajaksi. Sähköpostiin oli kilahtanut viesti Rovaniemen nuorisopalveluilta, jossa ilmoitettiin mahdollisuudesta osallistua EU-rahoitetulle vapaaehtoistyöjaksolle ulkomailla. Ollonen tarttui tilaisuuteen ja matkasi kesällä Liettuaan viettämään vuoden mittaista vapaaehtoistyöjaksoa nuorisotoiminnan parissa.

Nuorisotoiminta sopi Olloselle hyvin hänen koulutuksensa puolesta. Ollonen oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien parissa.

– Minulla oli samalaisista jutuista kokemusta, sen takia lähdinkin sinne. Nuorisotilatyöskentely tuki omaa ammattia.

Liettuan Telšiaissa nuorisotiloilla tehtiin Ollosen mukaan melko samanlaista työtä kuin Suomessakin. Vapaa-ajalla tehtiin milloin mitäkin, esimerkiksi paistettiin suomalaisia joulutorttuja.

– Otimme nuoret vastaan nuorisotiloilla ja teimme mitä nuoret halusivat. Lisäksi järjestimme tapahtumia, Ollonen kertoo normaalista työpäivästä Liettuassa.

Yhteisymmärrys saavutettiin ilman yhteistä kieltä

Vapaaehtoistyöjaksoja voi suorittaa eri pituisina parista kuukaudesta vuoden mittaisiin jaksoihin asti. Ollonen vietti Liettuassa vuoden ja pari lomapäivää päälle. Ensimmäinen puoli vuotta meni hujauksessa. Vuosi olikin Ollosen mielestä hänen ensin harkitsemaansa puolen vuoden mittaiseen jaksoon verrattuna hyödyllisempi, koska silloin ehti integroitua kohdemaahan paremmin.

Työskentelykieli oli englanti. Loppuvaiheessa Ollonen oppi myös puhumaan hieman liettuan kieltä. Kielimuurista ei tullut Olloselle ongelmia, vaikka alussa arjen askareet, kuten kaupassa käynti olivatkin hitusen haasteellisempia.

– Nuorisotilalla oli aina oikea työntekijä tulkkaamassa, jos oli jotain erikoista sanottavaa, Ollonen kertoo.

Yhteistyö ei vaadi välttämättä yhteistä kieltä. Suurin osa nuorista puhui ainoastaan liettuaa. Ollonen ja nuoret käyttivät paljon elekieltä kommunikoimiseen ja hän kertookin, että yhteisen kielen puuttuminen oli liettualaisille nuorille hauska ja jännittävä asia.

– Muistan yhden korttipelinkin, jonka opetin liettualaiselle nuorelle, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Hän opetti sen sitten puolestaan muille nuorille. Ei siinä käytetty sanaakaan yhteistä kieltä. Nyökyteltiin ja ravisteltiin päätä, Ollonen muistelee.

Kansainvälistä kokemusta ja itsenäistymistä

Olloselle parhaat kotiin viemiset matkalta olivat lisääntynyt itsenäisyys ja uudet kansainväliset kokemukset. Kansainvälisyyttä lisäsivät erilaiset projektit ja yhteistyö muista maista tulleiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa.

– Siellä näki vapaaehtoisia muista maista, kuten Saksasta, Italiasta ja Espanjasta. Sitä kautta sai laajempaa käsitystä koko Euroopan käytännöistä.

Rohkea päätös lähteä Liettuaan keskeltä Lappia oli iso elämänmuutos nuorelle Olloselle. Kokemus kasvatti ja opetti Ollosen kantamaan vastuuta itsestään ja muista.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun muutin tavallaan omilleni ja muutinkin sitten 1400 kilometrin päähän kotoa. Se opetti itsenäistymistä.

Nyt Rovaniemen Kolpeneella vaikuttava Ollonen on jatkanut työskentelyä samanlaisten teemojen parissa kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä. Huomenna on uusi työpäivä. Kenties jossain päin Liettuan Telšiaita pelataan korttipeliä, joka opittiin lappilaiselta vapaaehtoistyöntekijältä puhumatta sanakaan yhteistä kieltä.

Teksti: Saara Lappalainen

Updated on Tiistai, 17/02/2026